Pääsiäisestä kesäaikaan

Huolimatta suuresta päätöksestäni päivittää blogia useammin pääsiäinen ja seuraavakin viikonloppu hurahti ohi jälleen TGV-vauhtia. Poikaystäväni täällä ollessa oli kylmää, tuulista ja sateista. Ilmoista huolimatta teimme pääsiäispäivänä retken Albiin, joka tunnetaan lähinnä kahdesta asiasta: katedraalista ja syntyjään albilaisen Henri Toulouse-Lautrecin museosta. Tässä on ulkokuva katedraalista. Ei mitään ihan perusbasicgotiikkaa, jota tuntuu löytyvän täältä joka toisesta kirkosta.

Enemmänkin tulee mieleen Gaudín arkkitehtuuri ja hieman uudemmat luomukset. 1200-luvun lopulla rakennetun katedraalin tyylin tosin ehkä ymmärtää, kun täällä jaksetaan muistuttaa, että tämäkin kirkko rakennettiin valloitetulle kerettiläisalueelle albigenssiristiretken jälkeen. Kuten retken nimestäkin voi päätellä, Albi oli kataarilaisuuden sydänaluetta, ja ristiretken jälkeen haluttiin tietenkin valvoa, etteivät kerettiläiset pääse takaisin pahoille tavoille. Niinpä katedraali rakennettiin näyttäväksi (sen väitetään olevan maailman suurin tiilirakennus) ja ilmeisesti myös linnoitukseksi.
Katedraali oli kuitenkin sisältä aivan erilainen, ihana! Seinät ja katto ovat täynnä 1500-luvun italialaisia koristemaalauksia kirkkain värein, eikä kattoa ole edes restauroitu.

Pyhän Cecilian alttarista saa käsityksen kirkon sisäpuolen koristelusta.Katedraali oli kokonaisuudessaan todella vaikuttava (kuten ehkä joku on jo hehkutuksestani voinut päätellä). Keskiaikaisissa kirkoissa on minulle sitä jotakin (no okei, ehkä renessanssikin vielä menettelee)... Barokkikatolilaisuus menee kyllä jo jonkin verran yli hilseen.

Pääsiäisen jälkeen alkoi taas arki, lupaavasti kulttuurihistorian välikokeella, jonka johdosta koin jälleen inhoreaktion cartesilaista logiikkaa tai sen täällä sovellettua irvikuvaa kohtaan. Kulttuurishokkini ehkä kiteytyy siihen, että ranskalaiset vääntävät kaiken rautalangasta ja kutsuvat sitten sitä loogiseksi lähestymistavaksi, jossa on osuva problematiikka. Ehkä hieman kärjistäen. Päivän kuitenkin pelasti karaoke-excursio Erasmusjärjestön kanssa. Non, je ne regrette rien kiteytti fiilikset ja sen laulamisesta tuli aivan mieletön olo!

Lauantaina 29.3. karautimme porukalla junalla päiväksi Montpellieriin. Aurinko paistoi ja oli t-paitakeli, minkä lisäksi Montpellier on todella viehättävä kaupunki. Niinpä lauantai kului miellyttävissä merkeissä hengaillessa ja maistellessa kaupungin tunnelmaa. Kaupungin katedraalin aukiolla oli söpö kahvila, jossa istuksimme iltapäivästä.

Alla vielä kuva Montpellierin kasvitieteellisestä puutarhasta, joka on maailman vanhin sellainen (perustettu 1590-luvulla). Aurinkoista kevättä kaikille Suomeenkin! (No, tosin täällä Toulousessa satoi taas hurjaa tahtia niin eilen kuin tänäänkin.) Edelleen saa ja on jopa suositeltavaa laittaa kommenttia tai muuta viestiä tulemaan...

Ei jaksa

Eilen illalla päädyin italialaisen lähes-naapurini kanssa laittamaan yhdessä ruokaa, syömään, juttelemaan ja juomaan viiniä. Meillä oli mahtavan mukavaa, mutta jutellessa aika vierähti jonkin verran nopeammin kuin huomasimmekaan, joten menin nukkumaan myöhemmin kuin kahdeksan luentoa edeltävänä päivänä olisi hyvä. Sillä luonnollisella seurauksella, että tänään vireystasoni ei ole todellakaan ollut paras mahdollinen, varsinkaan kahdeksan tunnin luentopäiväksi.
Väsymys konkretisoitui erityisesti iltapäivän luennolla, jolloin alkoi myös erityisesti ärsyttää ranskalaisten muotohulluus, mistä pääsenkin taas sopivasti kertomaan ranskalaisen yliopistojärjestelmän kummallisuuksista. Luennoilla opettaja tuntuu välillä pikemminkin sanelevan kuin luennoivan - monet paikalliset kirjoittavat kynä lähestulkoon savuten ylös kaiken. Ja koska täällä käytetään hyvin vähän jos lainkaan mitään teknisiä apuvälineitä (piirtoheitintäkään, power pointista puhumatta), on opettajilla (huom. opettajilla, heistä on vaikea käyttää sanaa professori) joskus tapana antaa luennon osien otsikot sanasta sanaan, kaksoispisteitä ja alaotsikkoa myöten! Välillä en ihmettele yhtään, että ranskalaisia on vaikea saada osallistumaan keskusteluun ja pohdintaan, kun tuntuu siltä, ettei täällä vastakkaisista puheista huolimatta juurikaan arvosteta itsenäistä ajattelua opiskelijoilta.
Ranskalaiset rakastavat logiikkaa ja muotoja, erityisesti Descartesin peruja olevaa teesi-antiteesi-synteesi-ajattelua. Tätä sitten kuuluu soveltaa mihin tahansa kirjalliseen työhön ja myös esitelmiin. Asiaan kuuluu myös aiheen esitteleminen ja sen kertominen, mitä aikoo myöhemmin kertoa, jo johdannossa. Tätä seuraavat selkeät kolme (aina juuri kolme) asiaa, jotka argumentoidaan ja vedetään yhteen päätelmissä. Mielestäni Suomessa opetetaan esseen kirjoittamista suht samoin periaattein - on edettävä loogisesti ja perusteltava näkemyksensä - mutta täällä varsin tiukka näkemys siitä, minkälainen on oikein kirjoitettu teksti, on minun kohdallani kissan silittämistä vastakarvaan. Väitän kirjoittavani tarvittaessa jäsenneltyä ja järkevää tekstiä, mutta moinen muotodiktatuuri ei kyllä nappaa sitten yhtään. Pelkään pahoin, että aion vaihtaristatuksen nojalla jatkaa omaan tyyliini kirjoittamista myös täällä.
Viikon päästä torstaina on kulttuurihistorian välikoe, 2,5 tuntia. Erasmuksille se on vapaaehtoinen, mutta päätimme kahden muun kurssin vaihtarin kanssa yrittää, jotta näemme vähän, miten vastaaminen sujuu. Huonosti menneitä kokeita ei meidän kohdallamme oteta huomioon loppuarvosanassa, vaan siinä tapauksessa lopputentti ratkaisee. Koska olen huomannut, että täällä monet kirjoittavat myös kokeessa kuulakärkikynällä, kysyin opettajalta, onko se pakollista. Samalla kerroin, että Suomessa kaikki yliopistotason tentit tehdään lyijikynällä. Opettaja taisi hieman hämmästyä tästä ja sanoi epäilevänsä, onkohan moinen Ranskan lain mukaan edes pätevä vastaustapa yliopiston tentissä. Saan ilmeisesti kuitenkin ainakin välikokeessa käyttää halutessani lyijykynää, vaikka sitä pidetäänkin täällä varsin hutiloivana...
Yliopiston opetus on ollut täällä mielestäni hyvää, opettajat osaavat kyllä käytännön pedagogiikkansa, mutta Suomesta kaipaan yliopiston akateemista vapautta. Ja sitä, että siellä sekä opiskelijat että opettajat ovat aikuisia, itsestään vastuussa olevia ihmisiä. Kun tapasin aamulla metrossa tutun ranskalaisen, juttelimme niitä näitä ja hän kysyi, kenen luennolle olen menossa. Vastattuani hän totesi, että "ai niin, hän on sellainen aika tiukka opettaja, joka kyllä huomauttaa, jos luennolla sanoo yhtään mitään". Yliopistolla pitäisi mielestäni jokaisen tajuta, että jos luento ei kiinnosta sen vertaa, että viitsisi kuunnella, voi luennolta olla pois. Täällä mentaliteetti on enemmän yläaste-lukioakselilla. Onko ranskalaisille yliopistokin jonkinlainen "vapaaehtoinen pakko", kuten eräs entinen opettajani luonnehti suomalaista oppivelvollisuutta..?

Tietoa ja tekniikkaa

Tänään on ollut hieman vetelyyttä ilmassa. Olen kuitenkin nyt oppinut, että yliopiston tietotekniikkavalmiuksiin ei kannata luottaa yhtä kiven kovaa kuin Suomessa. Erilaisen näppäimistön lisäksi yliopiston tietokoneissa on kaikenlaisia muitakin jännittävyyksiä. Muistitikun hankala soveltuvuus ei ollut yllättävää, sillä koneet ovat varsin varhaista vuosimallia. Hieman turhauttavaa oli kuitenkin se, että vaikka käänteistä kautta sainkin auki perus-Office-tiedostoja, ei pdf:n avaaminen onnistunut lainkaan. Sain kuitenkin etsittyä netistä tarvitsemani artikkelin uudestaan ja tulostettua.
Seuraava ongelma ilmaantui, kun yritin lähtiessäni poistaa täysin julkiselta koneelta (jossa ei siis ole käyttäjäprofiileja yms.) nettiselaimen välimuistitiedot. Se ei nimittäin onnistunut millään ilveellä. Kyseessä oli tosin Explorer eikä Mozilla, mutta kysyessäni asiaa neuvovalta henkilöltä hän arveli, että kyseinen toiminto on kielletty, etteivät opiskelijat pääsisi muokkaamaan vapaasti tietokoneen asetuksia... Hän myös kysyi hieman ilkikurisesti, enkö halua, että muut näkevät, millä sivustoilla olen käynyt. Tähän vastasin aika suoraan, että en. Vaikuttaa siis siltä, että joko Ranskassa on vähemmän tietomurtoja kuin muualla maailmassa tai sitten täkäläinen tietoisuus aiheesta on vuosikymmenen jäljessä Suomen tasosta. Kumpaa veikkaisitte? Kun vielä myöhemmin sain selville, että todennäköisesti koko yliopistolla ei ole opiskelijoiden käyttöön skanneria, päätin tulevaisuudessa hoitaa kaikki mahdolliset tietokoneaiheiset asiat omalla kannettavallani nettipiuhan avulla kirjastossa tai vielä mieluummin kotona.
Tässä on vielä mielestäni oiva esimerkki ranskalaisen yliopiston toiminnasta, jota ei tässä muodossa oikein Suomessa enää näe. Kyseessä on historian, arkeologian ja taidehistorian laitoksen (tai no, laitos ei ole oikea sana vaan UFR eli Unité de formation ) opettajien postilokerohuone. Sinne palautin tänään kirja-arvostelun. Myös käytävillä olevat ilmoitustaulut ovat ahkerassa käytössä, ja uskon, että niitä jopa seurataan.

Pitkästä aikaa

Olen onnistunut välttelemään blogin päivittämistä nyt yli viikon, lähinnä sillä (teko)syyllä, että tänään oli ensimmäisen ranskankielisen kirjallisen tehtäväni deadline. Vaikka olin hyvissä ajoin liikkeellä kirjan lukemisessa (kyseessä oli siis kirja-arvostelu), jäi perinteiseen tapaan viimeiselle päivälle vielä työtä. Niinpä vietin eilen hiki hatussa tietokoneen ääressä kuutisen tuntia lähes putkeen. Tänään pyysin puolituttua ranskalaista auttamaan kirjoitelman oikoluvussa, ja kuten ehkä arvattavissa on, oli tuotoksessani paljon korjattavaa. Niin paljon, että tekosyyn nojalla palautan arvostelun vasta huomenna. Mutta nyt siis olen taas blogin ääressä. Johtuneekohan pitkällisestä hiljaisuudestani, että minuun on otettu yhteyttä myös muiden kanavien kautta...?
Ai että mitä olen tällä aikaa tehnyt? Ettekö muka usko, että olisin pelkästään väsännyt kouluhommia? Hyvä, jos ette. Tässä on hieman kuvallista antia viimeisen parin viikon aktiviteeteistani.
Perjantaina viikko sitten olimme porukalla kulman takana kuuntelemassa jazzia. Soittamassa oli All Stars Quintet, joka tosin koostui vain neljästä jäsenestä. Jazz-baari on varsin pieni, mutta tunnelma oli sitäkin hienompi - istuimme noin viiden metrin päässä soittajista. Musiikki oli mukavan perinteistä jazzia.


Naistenpäivänä vuorossa oli jalkapallo-ottelu Toulousen areenalla. Toulousen futisjengi TFC tarjosi naistenpäivän kunniaksi naisille sisäänpääsyn eurolla, ja totta kai siihen liittyi myös oheistoimintaa kuten ruusuja, kasvovoidenäytteitä ja kaikenlaista muuta naisille suunnattua pinkeillä ilmapalloilla koristellussa aitiossa ennen ottelun alkua...

TFC pelaa muuten liilassa, who'd have guessed? (Violette de Toulouse, muistatteko...)

Muuten ohjelmassa on ollut ahkeraa ja vähemmän ahkeraa opiskelua, teenjuontia ja alati vaihtuvien säiden ihmettelemistä. Välillä on ollut ihanan aurinkoista ja lämmintä (ja tyyntä), välillä on tullut vettä kuin saavista kaataen, mutta tuulen ansiosta lähes vaakasuoraan. Niille, jotka kadehtivat Suomesta käsin paikallista kymmenen asteen "lämpöä" voin todeta, että täällä palelee siinä lämpötilassa sisällä aika vietävästi, sillä eristykset eivät paikallisissa rakennuksissa missään tapauksessa takaa parinkymmenen asteen sisälämpötilaa. Viikko sitten sunnuntaina istuin sisällä huoneessani lukemassa villapaidan, fleecepusakan, villatossujen ja pitkisten sekä teekupin voimalla, ja vielä paleli. Vasta peiton mukaan ottaminen paransi tilanteen.
Onneksi moista kylmyyttä ei nyt ole ollut useaan päivään. Sen sijaan perjantaina oli lähes kesä, tyyntä ja lämmintä. Auringonlasku Garonnella näytti tältä:

Nyt lähden nukkumaan. Yritän päivitellä lukijioden iloksi hieman useammin, mutta siitä tehnee jonkin verran haastavaa poikaystävän vierailu täällä pääsiäisenä...

Hyvä ranskapäivä

Ensinnäkin on todettava, että hieman mietityttää, olenko antanut elämästäni ja tunnelmistani täällä liian negatiivisessa sävyssä. Toisaalta, blogin jonkinlainen tarkoitus lienee kertoa, millaista täällä on, ja välillä on ollut vaikeampia hetkiä. Onneksi tänään oli hyvä päivä.
Päivän lähtökohdat eivät ole omiaan määrittelemään sitä hienoksi tai piristäväksi - kymmenen tuntia yliopistolla, joista kahdeksan tuntia luentoja, aikainen aamu ja myöhäinen kotiintulo - mutta kumma kyllä päivä oli kerrassaan mainio. Aamulla ehdin juoda ripeän nousemisen ansiosta ylimääräisen teekupillisen ja kävelin metrolle katsellen sillalta auringon nousua kaupungin ylle. Molemmat neljän tunnin luentoni olivat varsin mielenkiintoisia. Aamuluennolla käsittelimme keskiajan virallisia laki- ja muita asiakirjoja, iltapäivällä taas muun muassa luku- ja kirjoitustaitoisuuden tutkimista Ranskassa sekä renessanssin suhdetta pedagogiikan historiaan. Sain suustani tänään parempaa ranskaa kuin pitkään aikaan, myös erään fraasin, jonka idiomaattisuutta ihmettelin itsekin sen sanottuani. Harmi kyllä, etten yhtään muista, mikä se oli...
Nyt tiedän myös, missä sijaitsee Toulousen yliopiston arkisto ja sain hyvän vinkin kirjasta, johon on kerätty kaikki yliopistoa käsittelevä lähdeaineisto. Professori, joka on tutkinut koulutuksen historiaa, oikein hykerteli, kun kysyin häneltä arkistosta mahdollisena aiheena arkistotutkimustani varten. Hän muisti suositella myös omia, aihetta käsitteleviä teoksiaan, hyvänä perustana tutkimukselle. Yliopisto-opettajat tuntuvat olevan tämän suhteen samankaltaisia kaikkialla. Ylipäänsä vaikuttaa siltä, että jos ulkomaalaisena osoittaa yhtään mielenkiintoa paikallisia erityispiirteitä ja kulttuuria kohtaan, saa heti erittäin ystävällisen vastaanoton.
Tein tänään luennolla taas havaintoja ranskalaisesta yliopistosysteemistä ja kulttuurista.
Ensinnäkin on mielestäni erittäin jännittävää, että luokassa mies- ja naispuoliset opiskelijat istuvat pääosin eri puolilla. Oletettavasti tämä asetelma on syntynyt tiedostamattomasti, mutta sen vielä jännittävämpi seuraus on se, että opettaja (mies) tuntuu esittävänsä asiansa enemmän sille puolelle luokkaa, jolla istuvat kaikki pojat. Tämäkin lienee tiedostamatonta ja liittyy ehkä siihen, että pojat reagoivat ja kyselevät paljon enemmän kuin tytöt. Tästä tulee kyllä yläaste auttamatta mieleen.
Toiseksi vaikuttaa siltä, että kun täällä puhutaan länsimaista (Occident), esimerkiksi keski- tai uudella ajalla, mielikuvakartta kattaa Ranskan, Espanjan, Englannin, Italian ja Saksan. Ranska tietysti keskeisimpänä ja olennaisimpana esimerkkinä. Sen sijaan sellaiset maat kuin Hollanti, Belgia, Itävalta ja varsinkaan Pohjoismaat eivät ole tähän luokitteluun luennoilla tai lukemassani materiaalissa kuuluneet edes maininnoissa. Myös Keski-Eurooppa on ranskalaisesta näkökulmasta katsottuna idempänä kuin suomalainen käsitys alueesta määrittää sen. Olisi mahtavaa, jos löytäisin kartan, jonka avulla voisin osoittaa ranskalaisen Eurooppa-tietouden rajoja, mutta sellaista ei nyt ole saatavilla. Lienee sanomattakin selvää, että kun käsiteltiin luku- ja kirjoitustaidon kehitystä Ranskassa, oli syytä todeta, että Etelä-Ranskan kaupungeissa (kuten esimerkiksi Toulouse) lukutaito on ollut 1600-1700-luvuilla lähes samalla tasolla kuin Pohjois-Ranskassa, vaikka eräässä kuuluisassa (tosin aika vanhassa) tutkimuksessa eteläranskalaisten lukutaito on osoitettu huomattavasti huonommaksi tällä ajalla. Omasta dignitéstä pidetään täällä kiinni ja lujasti.
Kiitos vielä kaikille kuulumisista! Niitä on mukava lukea. Miettikää kuitenkin, mitä haluatte julkaista kaikelle kansalle Internetissä. Muutkin tietokanavat pelittävät, jos on henkilökohtaisempaa asiaa... Huomenna menen aamupäivällä joogaan ja iltapäivällä luen kirjastossa. Illalla olisi tiedossa miellyttävää italialaista naisseuraa ja jazzia kulman takana kotoa...

Kuka ymmärtää?

Aloin viikonloppuna miettiä ehkä hieman syvällisemmin vaihtoa ja ylipäänsä ulkomailla asumista. Koska minulle täällä Toulousessa olo on toinen kerta, jolloin asun ulkomailla, pohdin itsekseni myös ensimmäistä kertaa, vuotta Lähi-idässä ala-asteikäisenä. En ole ikinä suuressa määrin puhunut siitä ajasta Suomessa ollessani, luultavasti sen takia, että suurin osa ihmisistä ei voi mitenkään ymmärtää, millaista se oli. Näiden mietteiden myötä rupesin pohtimaan, voiko vaihdossa olemistakaan ymmärtää kokematta sitä. Kun tulen takaisin täältä, ymmärtääkö kukaan, mitä olen täällä kokenut - sellaista, jota muut eivät ole Suomessa kokeneet...
Puhuin erään suomalaisen vaihtarin kanssa, joka tuli tänne samaan aikaan kuin minäkin. Hän sanoi kaipaavansa Suomesta kovasti ruisleipää ja hyvää suomalaista kahvia. Oikeastaan minä en kaipaa Suomesta todellakaan kumpaakaan. Ranskalainen kahvi on jatkuva ilonaiheeni, samoin tuore patonki lämpimänä lähileipomosta. En myöskään kaipaa lunta, saunaa tai montaakaan konkreettista asiaa. Eniten on ikävä poikaystävää, mikä ei ehkä yllätä ketään. Sen jälkeen eniten kaipaan suomalaisia toimintatapoja, jotka tunnen varsinaisesti tiedostamatta niitä - täällä en vielä ole ihan oppinut tietämään, mistä mitkäkin asiat löytyvät ja mihin aikaan niitä on paras yrittää hoitaa. Olisi myös erittäin mahtavaa, jos voisin keskustella jonkun kanssa suomalaisen ja ranskalaisen historian yliopisto-opetuksen eroista, mutta se on ehkä liikaa pyydetty.
Lueskelin viikonloppuna Nyytin sivuilta kulttuurishokista ja muiden vaihtarien kokemuksia. Rohkenen väittää, että ulkomailla oleskelua kokemattomien voi olla vaikea ymmärtää ajatuksia ja tuntemuksia, joita vieraassa maassa asuminen herättää. Kun jokin asia on aina toiminut tietyllä tavalla, ei käy mielessäkään, että se ei toimisi niin muuallakin. Esimerkiksi: epäilen vahvasti, että paikallisilla Mirailin opiskelijoilla ei ole yliopiston kautta sähköpostiosoitetta. Riippumatta siitä, minne menee, tulee aina jonkinlainen shokki. Luultavasti oma kulttuurishokkini on vasta alkuvaiheessa, ja loppu tulee eteen ehkä kesällä Suomessa tai sitten vasta opintojen taas alkaessa.
Täällä on tällä hetkellä hyvä olla, vaikka onkin aika pakko opiskella intensiivisemmin kuin Suomessa (en muista, koska olisin Suomessa ollut yhtä usein kirjastossa lukemassa). Haluaisin kyllä mielelläni kuulla kuulumisia, vaikka ihan arkisia - niitä on ehkä myös ikävä. Olen alkanut ihan eri lailla seurata muiden blogeja, kun itsekin kirjoittelen sellaista, mutta erityisesti sen takia, että soittelu ja kahville tai lounaalle lähteminen (tai muuten vaan törmääminen) on täältä käsin erittäin hankalaa. Lyhyitäkin kommentteja tai muita viestejä on ilo lukea!

Pilviä ja linnoja

Torstaina olin vaihtariporukalla tutustumassa Carcassonneen. Paikan lähes ainoa ja ehdottomasti kuuluisin nähtävyys on linnoitus, joka on alun perin jo roomalaisajalta mutta oli tärkeimmillään keskiajalla ja uudella ajalla Ranskan ja Aragonin rajaa vahdittaessa. 1800-luvulla linnoitus oli purku-uhan alla, mutta urhoollinen ranskalainen keskiaika-aktivisti pelasti linnan ja "restauroi" sen lisäämällä muun muassa tornien huipulle ihanat romanttisen suipot katot, keskiajalle tosiaankin "tyypilliset"...
Linnoitus oli hieno, mutta en oikein osannut nauttia siitä niin paljon, kuin olisin ehkä voinut. Luultavasti aika paljosta voin syyttää yliopistokoulutustani, joka on opettanut suhtautumaan varsin kyynisesti historian romantisoimiseen. Toisaalta, en usko, että olisin saanut paljoakaan enempää irti rauniokasasta, jolloin kivien määrästä voidaan todeta, että muuri on ollut niin ja niin korkea... Eli pidän siitä, että historiaa elävöitetäään rekonstruoimalla, mutta pitäisi olla todella tarkka siitä, että kaikki on mahdollisimman alkuperäisen mukaista. Vaikea asiakas ilmeisesti. Ja mistä ihmeestä sitten voidaan tietää, mikä on riittävän alkuperäistä ja mitä saa arvailla? En minä vaan tiedä. Olen vain nirso turisti.
Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että paikka oli käymisen arvoinen, vaikka olenkin ehkä jostain syystä hieman pettynyt.
Sää on ollut viime päivinä pilvinen ja harmaa, ja välillä on sadellut. Se ei ole parantanut hieman lässähtänyttä lomatunnelmaa. Eilen ja tänään tutustuin eri kirjastojen lukumahdollisuuksiin. Jännittävää oli, että aivan samoin kuin Suomessa, täälläkin eri alojen opiskelijoita erottaa erilainen pukeutumiskulttuuri. Mirailin humanistit ovat aivan selvästi yleisesti ottaen enemmän boheemeja kuin UT1:n yhteiskuntatieteilijät ja juristit... Yleisfiilikseni on tällä hetkellä hieman tympääntynyt, mutta tässä vaiheessa pitää kaivaa esiin matkalaukun pohjalle sullottu rypistynyt suomalainen sisu ja jatkaa vaikka hammasta purren. Sillä saa varmaankin myös runnottua lävitse kaikki opintohommat.