Kotiinpaluun kauheus ja ihanuus

Olen nyt ollut Suomessa jo kolme viikkoa, ja vähitellen alan taas tottua ajatukseen. Ensimmäisinä päivinä oli kuitenkin hämmentävää, että kaikki kaduntallaajat puhuvat suomea ja erityisen ankealla ja värittömällä nuotilla. Ja että kukaan ei tervehdikään kaupan sisään astuttaessa. Ja että kaikki ovatkin yhtäkkiä vaaleita ja synkeän näköisiä. Ja että ranskalaisten tyylikkyys tuntuu olevan myötäsyntyistä...
Ehkä hieman kärjistän. Tunnistan kuitenkin itsessäni erittäin klassisen paluushokkitapauksen. Kun kuukausien aikana luo itselleen kuvan ideaali-Suomesta, jossa yöt ovat kesällä lyhyitä ja talvet lumisia, jossa voi kulkea rauhassa kadulla ja luonnossa ja jossa ihmiset ovat sisukkaita ja rehellisiä, ei todellisuus, jonka kohtaa palattuaan, voi millään vastata tätä. Ruisleipää ei ollut Ranskassa ikävä kuin korkeintaan kaksi kertaa. Salmiakkia, saunaa, kylmäsavulohta, kainuulaista kalakukkoa ja karjalanpiirakoita olikin sitten useammin.
Nyt on iskenyt muutamaan otteeseen kova ikävä takaisin Toulouseen. Suomen kesä on "lämmin ja vähäluminen", mutta Toulousessa tarkenee varjossakin... Ja Toulousessa voi ostaa croissanteja tuoreina aamupalaksi, ja patonki on lämmintä mihin aikaan päivästä vain. Ja viini maksaa muutaman euron pullo ja sitä voi ostaa mistä tahansa ruokakaupasta. Ja Toulousessa kaikki syövät lounaan tiettyyn aikaan, eikä kukaan oleta, että silloin hoidettaisiin asioita. Ja sunnuntaisin on hyvä nähdä kavereita, kun kaikki kaupat ovat kuitenkin kiinni. Ja Garonnen varteen piknikille voi mennä melkein mihin aikaan päivästä tahansa... (Ja tämähän siis on täysi totuus eikä missään nimessä mikään ikävässä muodostettu ihannekuva...)
Eniten on kuitenkin ikävä kansainvälistä vaihtariporukkaamme, kavereita, joita näki lähes joka päivä. Suomi-kavereita on toki mahtavaa nähdä pitkästä aikaa, mutta asiat tuntuvat kuitenkin muuttuneen todella vähän täällä. Enkä halua mennä takaisin vanhaan rytmiin, kun olen nähnyt, että toisellakin tavalla voi elää ja olla.
Matkailu todella avartaa, enkä kadu lähtöäni tipan tippaa. Paluu sen sijaan on melkein vaikeampaa kuin lähtö. Ulkomailla asumisen ongelmaksi voi muodostua nimittäin se, että kokemuksen jälkeen ei ole enää täysin tyytyväinen missään...

Tämä blogi, jonka tarkoituksena on ollut välittää tunnelmia vaaleanpunaisesta kaupungista, on toivottavasti täyttänyt tehtävänsä. Blogia ehtii vielä kommentoida (ja kehua), mutta heinäkuun lopussa se sulkeutuu. Haluaisinkin tässä vaiheessa kiittää kaikkia seikkailuitani seuranneita ja kommentoineita - ilman teitä blogi olisi täysin hyödytön. Toivon, että joku teistä on ehkä saanut täältä kipinää matkustaa Ranskaan tai muualle. Se kannattaa aina!