Arkistossa

Olen lopultakin ymmärtänyt, että blogin päivittäminen on oikeasti salatiedettä. Jos päivittää joka päivä, se on joillekin liian usein ("koska ei ikinä jaksa lukea kaikkea, mitä sä oot kirjottanu"). Jos taas päivittää kerran viikossa tai parissa, on se toisille aivan liian harvoin, koska silloin jää helposti kertomatta niitä päivittäiskuulumisia, joita mielellään blogista lukisi. Kaikkein pahinta on kuitenkin se, jos päivittää blogia niin kuin minä teen: satunnaisesti ja arvaamatta. Välillä päivityksiä tulee monena päivänä peräkkäin, joskus taas on jopa kahden viikon tauko. Sellainen ei nimittäin miellytä ketään. Koettakaa kestää te, jotka luette tätä, yritän nimittäin jälleen "parantaa tapojani" ja kirjoittaa hieman useammin...
Tänään olen tutustunut arkistokäytäntöihin à la francaise. Aluearkiston (Archives départémentales de la Haute-Garonne) käyttökortin saadakseen piti täyttää paperi, näyttää henkilöllisyystodistus ja ottaa mukaan kaksi passikuvaa. Passistani otettiin ylös niin numero kuin myöntävä viranomainen. Saatuani kortin pääsin lukusaliin, jossa ystävällinen virkailija neuvoi, miten voin tehdä pyynnön kaipaamistani asiakirjoista. Toisin kuin usein Suomessa, pyyntö onnistui virtuaalisesti väläyttämällä lukusalipaikkani paikkakorttia viivakoodinlukijalle, kirjoittamalla tietokoneen ruudulla olevaan lomakkeeseen haluamani aineiston koodin. Aineistokin toimitettiin paikalle noin puolen tunnin päästä.
Se, mikä lukusalissa ihmetytti, oli hansikkaiden puuttuminen. Minäkin sain käsitellä 1600- ja 1700-lukuista aineistoani täysin vapaasti ja paljain käsin. Vuoden alusta lukusalissa oli vallinnut hyvin selvästi lapuilla tiedotettu kuulakärkikynäkielto, mutta siitä huolimatta näin pari sellaista. Arkistoyleisö koostui suurimmaksi osaksi eläkeläisistä ja opiskelijoista (ulkonäön perusteella pääteltynä). Ranskassakin arkistoja hyödynnetään paljon sukututkimukseen.
Tutkimani aineisto oli Toulousen irlantilaisen pappisseminaarin jäämistöä. Irlantilaisia tuli Ranskaan paljon 1600- ja 1700-luvuilla opiskelemaan, sillä Irlannissa tai Britanniassa katolisille ei annettu siihen mahdollisuutta. Mehukasta aineistoa löytyi seminaarin johtajan ja Toulousen arkkipiispan välisestä usean vuoden mittaisesta kiistasta sekä yllättäen seminaarin tilikirjasta, jonne oli tunnontarkasti merkitty kaikki seminaarin kulut ja tulot. Esimerkiksi se, että oppilailta on laskutettu kynttilöistä ja se, että seminaari vaikuttaa välillä vuokranneen lakanoita, olivat jännittäviä yksityiskohtia. Kaiken kaikkiaan tileistä saa jo jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista seminaarin arki oli. Ehkä saisin siitä tutkimusaiheen arkistotyötäni varten (jo olisi aikakin!).
Huomisesta alkaen on viikonlopulle asti luvattu aurinkoista ja lämmintä, mikä ei tule helpottamaan työskentelyä. Olen kuitenkin vakaasti päättänyt, että jos en ole huomenna puoli yhdeksältä arkistossa (enkä aio olla), olen jossain muualla aloittamassa esitelmän kirjoittamista samaan aikaan. Istumalihakset ainakin kehittyvät. Sekä esitelmä että lähdetehtävä olisi pakko saada valmiiksi ennen ensi viikkoa, koska muuten en ehdi luetuttaa niitä jollakin ranskalaisella tutullani ja sen jälkeen korjata virheitä. Esitelmää on sitä paitsi harjoiteltava ääneenkin...
Tänään en aio enää tehdä mitään hyödyllistä. Sen sijaan lähden lasilliselle tuttujen kanssa ja seuraamaan pubivisaa.

Tuleeko kevät ilman vappua?

Aamulla herätessäni epämiellyttävän levottomasta unesta tajusin jälleen: tänä vuonna ei ole vappua! Jo lähtiessäni Ranskaan arvelin, että on ikävää menettää perinteinen vappuhumina Helsingissä, mutta vasta nyt, kun vappuaattoon on viikko, se iski. Nimittäin kauhea vappuikävä.
Tähän aikaan niin sähköpostiin kuin facebookiin tulee useita viestejä erilaisista vappuriennoista - prewappu-bileistä, vappubileistä, Mantan lakituksesta ja vappusilliksestä liian aikaisin Ullanlinnanmäellä...
Minulle vappu on ollut lapsuudesta asti Se Kevään Perinteinen Juhla, jota en haluaisi jättää väliin. Kun kotona Suomessa viettäisin vappuaattoa munkkien, siman, Mantan lakituksen ja Vanhan vappubileiden parissa, täällä Toulousessa vappuaaton ohjelmaani kuuluu esitelmä debatista liittyen feodaaliseen murrokseen 1000-luvulla sekä lähdetutkielman palautus. Edes lakkia ei voi mielenosoituksellisesti iskeä päähän kuudelta, koska sekin on kotona. Ja tänäkään vuonna ei tule ommeltua yhtään haalarimerkkiä, vaikka nyt tekisi kovasti mieli.
Olen yrittänyt urkkia hieman, mitä ranskalaiset tekevät vappuna. Vappupäivä on vapaa yliopistollakin, joten jokin syy siihen on oltava. En ole kuitenkaan oikein saanut selville, tapahtuuko täällä mitään sen mielenkiintoisempaa kuin ehkä, jos hyvä säkä käy, työväen vapputoimintaa ja kielojen myyntiä joka paikassa. Wikipedian ja googlen avulla kävi nimittäin ilmi, että ranskalaisilla on tapana lahjoittaa läheisilleen ja ystävilleen pieniä kielokimppuja onnea tuomaan juuri vappupäivänä. Hmm, kielot ovat ihaniantuoksuisia ja kauniita, mutta eivät ne perinteistä hytinää Ulliksella, valkolakkimerta ja keväistä tunnelmaa oikein korvaa.
Eli jos luet tämän, nauti tulevasta vapusta minunkin puolestani, oli sää mikä hyvänsä! Ja palasen sitä oikeaa vappua saa myös lähettää tänne Toulouseen siinä muodossa ja sillä kommunikaatiovälineellä kuin haluaa. Kaikki otetaan kiitollisena vastaan. Pyrin tekemään raportin vapunvietostani toulouselaisittain tänne blogiin sitten vähän yli viikon päästä, ja silloin selviää, sainko yhtään kieloja, juodaanko vappuna skumppaa myös täällä ja satoiko kaatamalla piknik-yritykseni päälle... Mukavaa vapun odotusta!

Back in Toulouse

Viikonloppuna palasin viikon mittaiselta reissulta pitkin Etelä-Ranskaa. Nyt on menossa kevätloman toinen viikko, vaikka lomailua tuskin on tälle viikolle tiedossa. Ennen lomaa Toulouseen tulivat kaksi kaveria Suomesta, joiden kanssa katseltiin paikkoja sekä täällä että myös parin päivän ajan Nizzassa. Nizzassa tiemme erosivat, ja palasin Toulouseen hieman pidemmän kaavan kautta reittiä Nizza - Aix-en-Provence - Marseille - Toulouse.

Kavereiden kanssa oli kivaa, varsinkin kun emme olleet nähneet sitten tammikuun, mutta Nizza ei oikein iskenyt. Siellä oli nimittäin jo nyt liikaa turisteja minun makuuni, ja kaupunki vaikutti heitä varten tehdyltä. Palmuja ja meri ja aurinko, ja siinä se oikeastaan olikin. Muutama nähtävyys, joita kaikki käyvät katsomassa ja tziljuuna hotellia ja turistikahvilaa, jossa oli välillä lähes kaksi kertaa kalliimpaa kuin Toulousessa. Nizza ei selvästikään ollut minun juttuni, vaikka siellä olikin ihana ilma ja kaunis merimaisema. Väriäkin tuli pintaan.
Aix-en-Provencessa yövyin yksin ehkä yhdessä maailman ankeimmista yhden tähden hotelleista. Omistajakin näytti siltä, että kun kerran asiakkaat ovat valinneet edullisen hinnan, niin siihen ei ainakaan ystävällistä palvelua kuulu. Sain hänet kuitenkin kerran hymyilemään. Aix oli mielestäni mukavampi kuin Nizza, vaikka ilma ei ollut yhtä lämmin ja kaupunki on pienempi. Aixissa oli kaunis vanhakaupunki, jossa onnistuin törmäämään pieneen kahvilaan, jossa söin lounasta viime tingassa. Omistaja kuitenkin jutteli mielellään ja halusi vielä tarjota kahvin. Myös Aixin katedraali oli oikein hieno.
Marseillessa tapasin norjalaisen vaihtarikaverini, jonka kanssa tutustuimme Ranskan toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Vaikka olin etukäteen kuullut paljon Marseillen mukamas rumuudesta, likaisuudesta ja epämiellyttävyydestä, tykästyin kaupunkiin. Marseillessa on särmää! Siellä riitti niin maahanmuuttajia kuin turisteille suunnattuja bouillabaisse-ravintoloita, kukkuloita ja kaunis vanha satama. Paljon populaa tietenkin, ja Marseillessa kahta vaaleatukkaista nuorta naista kyllä tuijotettiin, mikä oli yksi paikan huonoista puolista. Toinen, vielä suurempi miinus oli sateinen sää, jonka ansiosta kastuimme kahtena peräkkäisenä päivänä varsin likomäriksi. Myös Marseillessa löysimme mukavan pikkukahvilan, jonka omistaja oli mukava ja jutteli mielellään ja jossa söimme kahtena peräkkäisenä päivänä aamiaista. Lähes joka paikasta sai tietenkin "sitä alkuperäistä" Marseillen saippuaa. Kesemmällä Marseilleen olisi ehkä mukava palata - biitsikin löytyy läheltä tarvittaessa...
Toulouseen oli huoahduttavaa palata - oli mahtavaa saada taas vaatteet ja tavarat leviteltyä pois laukusta. Sää ei ole täällä tosin ollut parin päivän aikana aivan parhaimmillaan: sadetta, sadetta, välissä pilvipoutaa ja taas sadetta. Tänne takaisin tulemisessa on ahdistavaa se, että nyt on se aika, jolloin maagisesti teen kaikki rästitehtävät opintoja varten ja kirjoitan esitelmää ja tutkielmaa sujuvalla ja uskottavalla ranskankielellä. Vielä en ole onnistunut löytämään tuota maagista vaihetta, mutta takuista huolimatta olen päässyt jonkinlaiseen alkuun. Sade ei onneksi kauheasti houkuttele olemaan ulkona.
En taida enää tänään kirjoittaa pitkää sepustusta siitä, miten olen tänään onnistunut vakuuttamaan sosiaalitädin siitä, että asun yhä samassa asunnossa, vaikka jostain syystä postinkantaja ei ole osannut tuoda posteja perille. Enkä siitä, että kirjastossa ärsytti se, että siellä oli sisällä pulu... Elämän pieniä, mutta sitä rasittavampia vastoinkäymisiä. Onneksi pienet ilot hakkaavat ne mennen tullen tullessaan.

Pyreneillä ja dagen efter

Eilen oli aikaisin herätys, jonka olen joutunut Toulousessa kokemaan. Yliopistolla piti olla klo 5.45 aamulla, sillä olin ilmoittautunut mukaan päivän vaellusretkelle Pyreneille. Aamulla oli aika tuskallista kiskoa itseään ylös ja valmistautua, mutta päivä oli monta kertaa vaivan arvoinen!

Lähdimme liikkeelle pienestä kylästä lähellä Luchonia Ranskan puolelta ja päätimme retken Benqueen ilmeisesti ylittämättä rajaa kertaakaan. Vaeltajamme jaettiin kolmeen ryhmään, joista osallistuin aloittelijoille suunnattuun.
Ilma oli täydellinen: aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta koko päivän. Nousimme käsittääkseni noin 1700-1800 metrin korkeuteen, jossa oli vielä lunta varsin runsaasti.


Aurinkovoidetta kului aikamoisia määriä paitsi naamaan myös käsivarsiin ja jalkoihin, sillä lumesta huolimatta lämpöasteita oli kahdenkymmenen tienoilla. Lumen heijastava vaikutus lisäsi tietenkin auringon säteilyn vahvuutta entisestään, ja monella iho punottikin bussissa paluumatkalla (ei onneksi kuitenkaan allekirjoittaneella). Mukanamme kylästä seurasi koko matkan kylän koira, joka nautti paitsi seurastamme ja huikeista maisemista myös paijaamisesta ja herkkupaloista, joita se ansaitsi uskollisella paimennuksellaan.


Söimme lounasta huipun tuntumassa kohdassa, jossa lumi oli sulanut ja ruohoa näkyvissä. Olin ehtinyt kastella sukkani läpimäriksi yliopiston liikuntapalvelusta lainatuista vaelluskengistä huolimatta, joten yritin epätoivoisesti kuivata niitä varustukseen kuuluvaan hakkuun ripustettuina.


Hakku sinänsä oli mielenkiintoinen väline, siitä tuli ensinäkemältä mieleen ainoastaan Lumikin seitsemän kääpiötä, mutta se osoittautui myöhemmin varsin hyödylliseksi etenkin jyrkissä nousuissa. Siitä sai niin kävelykepin kuin jääpiikinkin... Sukkien kuivaaminen oli auringosta huolimatta tuomittu epäonnistumaan, mutta onneksi minulla oli vaihtosukat mukana. Nekin tosin kastuivat matkalla alas, sillä koska olin käärinyt lahkeeni ylös, ei mikään estänyt lunta menemästä kenkiin niisä kohdissa, joissa lunta oli paksummin.
Kokonaisuudessaan päivä oli mahtava. Nousut olivat välillä jyrkkiä ja hieman rankkoja, mutta maisemat sitäkin upeampia. Laskeutuminen tuli eteen melkein liian aikaisin, olisin voinut viettää aikaa pidempään huipulla vain maisemista ja rauhallisuudesta nauttien. Mieleni teki välillä ihan laulaa, mutta en sitten lopulta rohjennut. Toisaalta jalkani olivat erittäin tyytyväiset päästessään pois vaelluskengistä, jotka taisivat lopulta olla ihan hieman liian pienet. Nousussa ne toimivat mainiosti, mutta kuten ystäväni huomautti, laskussa kenkien olisi hyvä olla hieman isot, jotta varpaat eivät litisty kenkää vasten jyrkässäkään mäessä. Omat vaelluskengät ovatkin seuraavana varusteostoslistallani. Taidan kuitenkin katsella niitä mieluummin Suomesta palattuani.
Eilisen autuuden ja pitkän päivän jälkeen tänään on ollut aika rauhallista. Nukuin pitkään ja heräsin hiljakseen. Iltapäivällä olin luonnonhistorian museossa, joka on hiljattain avattu kymmenen vuoden kunnostuksen jälkeen. Se oli ihan jees, mutta ei yltänyt Wellingtonin Te Papan kiinnostavuuteen ja innovaatioon. Jotenkin täytetyt eläimet ja mineraalit eivät oikein sykähdytä nykyään yhtä paljon kuin viisitoista vuotta nuorempana. Vetelyys jatkui museon jälkeen, mutta kahvikupillinen auttoi.
Heräsin viikonlopun aikana siihen oivallukseen, että muiden eteläeurooppalaisten mentaliteetti ja kulttuuri ovat huomattavasti lähempänä ranskalaisia kuin pohjoismaalaisten. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta olen tähän asti leijunut jossain ihannetilassa, jossa minua ja ranskalaisia yhdistää eurooppalaisuus ja EU, jolloin mentaliteetissakin on oltava samankaltaisuuksia, jotka on vain kaivettava esille. Tänään tunsin itseni jälleen ulkomaalaiseksi ja vieraaksi. Kuulostaa hieman karulta, mutta luulisin, että tämän tajuaminen auttaa taas ymmärtämistä ja ehkä myös syvällisempää sopeutumista.
Olen nyt ollut täällä puolet keväästäni. Toinen puoli hurahtanee ohi kuten ensimmäinenkin, nopeammin kuin ikinä kuvittelinkaan.