Lähdimme liikkeelle pienestä kylästä lähellä Luchonia Ranskan puolelta ja päätimme retken Benqueen ilmeisesti ylittämättä rajaa kertaakaan. Vaeltajamme jaettiin kolmeen ryhmään, joista osallistuin aloittelijoille suunnattuun.
Ilma oli täydellinen: aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta koko päivän. Nousimme käsittääkseni noin 1700-1800 metrin korkeuteen, jossa oli vielä lunta varsin runsaasti.
Aurinkovoidetta kului aikamoisia määriä paitsi naamaan myös käsivarsiin ja jalkoihin, sillä lumesta huolimatta lämpöasteita oli kahdenkymmenen tienoilla. Lumen heijastava vaikutus lisäsi tietenkin auringon säteilyn vahvuutta entisestään, ja monella iho punottikin bussissa paluumatkalla (ei onneksi kuitenkaan allekirjoittaneella). Mukanamme kylästä seurasi koko matkan kylän koira, joka nautti paitsi seurastamme ja huikeista maisemista myös paijaamisesta ja herkkupaloista, joita se ansaitsi uskollisella paimennuksellaan.
Söimme lounasta huipun tuntumassa kohdassa, jossa lumi oli sulanut ja ruohoa näkyvissä. Olin ehtinyt kastella sukkani läpimäriksi yliopiston liikuntapalvelusta lainatuista vaelluskengistä huolimatta, joten yritin epätoivoisesti kuivata niitä varustukseen kuuluvaan hakkuun ripustettuina.
Hakku sinänsä oli mielenkiintoinen väline, siitä tuli ensinäkemältä mieleen ainoastaan Lumikin seitsemän kääpiötä, mutta se osoittautui myöhemmin varsin hyödylliseksi etenkin jyrkissä nousuissa. Siitä sai niin kävelykepin kuin jääpiikinkin... Sukkien kuivaaminen oli auringosta huolimatta tuomittu epäonnistumaan, mutta onneksi minulla oli vaihtosukat mukana. Nekin tosin kastuivat matkalla alas, sillä koska olin käärinyt lahkeeni ylös, ei mikään estänyt lunta menemästä kenkiin niisä kohdissa, joissa lunta oli paksummin.
Kokonaisuudessaan päivä oli mahtava. Nousut olivat välillä jyrkkiä ja hieman rankkoja, mutta maisemat sitäkin upeampia. Laskeutuminen tuli eteen melkein liian aikaisin, olisin voinut viettää aikaa pidempään huipulla vain maisemista ja rauhallisuudesta nauttien. Mieleni teki välillä ihan laulaa, mutta en sitten lopulta rohjennut. Toisaalta jalkani olivat erittäin tyytyväiset päästessään pois vaelluskengistä, jotka taisivat lopulta olla ihan hieman liian pienet. Nousussa ne toimivat mainiosti, mutta kuten ystäväni huomautti, laskussa kenkien olisi hyvä olla hieman isot, jotta varpaat eivät litisty kenkää vasten jyrkässäkään mäessä. Omat vaelluskengät ovatkin seuraavana varusteostoslistallani. Taidan kuitenkin katsella niitä mieluummin Suomesta palattuani.
Eilisen autuuden ja pitkän päivän jälkeen tänään on ollut aika rauhallista. Nukuin pitkään ja heräsin hiljakseen. Iltapäivällä olin luonnonhistorian museossa, joka on hiljattain avattu kymmenen vuoden kunnostuksen jälkeen. Se oli ihan jees, mutta ei yltänyt Wellingtonin Te Papan kiinnostavuuteen ja innovaatioon. Jotenkin täytetyt eläimet ja mineraalit eivät oikein sykähdytä nykyään yhtä paljon kuin viisitoista vuotta nuorempana. Vetelyys jatkui museon jälkeen, mutta kahvikupillinen auttoi.
Heräsin viikonlopun aikana siihen oivallukseen, että muiden eteläeurooppalaisten mentaliteetti ja kulttuuri ovat huomattavasti lähempänä ranskalaisia kuin pohjoismaalaisten. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta olen tähän asti leijunut jossain ihannetilassa, jossa minua ja ranskalaisia yhdistää eurooppalaisuus ja EU, jolloin mentaliteetissakin on oltava samankaltaisuuksia, jotka on vain kaivettava esille. Tänään tunsin itseni jälleen ulkomaalaiseksi ja vieraaksi. Kuulostaa hieman karulta, mutta luulisin, että tämän tajuaminen auttaa taas ymmärtämistä ja ehkä myös syvällisempää sopeutumista.
Olen nyt ollut täällä puolet keväästäni. Toinen puoli hurahtanee ohi kuten ensimmäinenkin, nopeammin kuin ikinä kuvittelinkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti